Tänään Paavin kanssa keskustellessani mielessäni naksahti ja syntyi keskiviikkoangsti:
Halo 2:n Live-moninpelissä on jokin pahasti vialla. Se tekee ihmisistä aggressivisia. Se saa ihmiset kiroilemaan. Se tekee aikuisista kakaroita. Halo 2:n moninpeli tuottaa vain aniharvoin hyvän olon tunteen ja saa arvostamaan suunnittelijoiden tekemää työtä.
En ole koskaan pitänyt Halo 2:n moninpelistä yhtä paljon kuin kampanjasta tai yhteistyötilasta. Tämä on huolestuttavaa, sillä Bungien Xbox-hitti on yksi arvostetuimmista verkossa pelattavista konsolipeleistä. Olen kuitenkin pohjimmiltani verkkopelaaja, joka kasvoi Quaken ynnä muiden verkkopelihittien mukana — miksei online-pelaaminen pädi kädessä siis maistu?
Nykyisin pelaamisesta on tullut latteaa kuin jyrätystä paskasta.
Kaukana ovat ne lähimenneisyyden ajat, kun ihmiset pitivät aidosti hauskaa toisiaan verkossa ammuskellen. Esimerkiksi legendaariset online-hitit Battlefield 1942 ja Tribes 2 pesevät vielä tänäkin päivänä miljoonamyynneissä kylpevän Halo 2:n — tai minkä tahansa muun verkotetun konsoliräiskinnän.
Suoraan sanottuna vituttaa nähdä nuo menneiden vuosien huippupelit pölyttymässä hyllyssä, kun kaikki rahat on panostettu konsoleihin, joilla ei tälläkään hetkellä ole mitään mielenkiintoista uutta pelattavaa.
Konsolit ovat kuihduttaneet ja yksipuolistaneet verkkopelit. Samalla hyviä yksinpelejä tulee kuitenkin vain pari vuodessa, eikä jännittäviä “koepelejä” nähdä enää lainkaan.
Konsolit ovat tappaneet simulaation. Kaiken pitää olla välittömästi pelaajan hallittavissa. Kaiken pitää olla yhtä puuduttavaa kuin Halo 2:n automaattitähtäyksen hoitamat lähitaistelut, joissa molemmat osapuolet puristavat liipaisimia ja odottavat, kumpi kaatuu ensin. Lopputuloksella on tekemistä enemmän refleksien kuin osaamisen kanssa.
Markkinavoimat sanelevat liikaa pelien sisältöä ja tyyliä. Sony varasti muutama vuosi sitten F1-lisenssin. Sittemmin markkinoille ei ole tullut yhtään varteenotettavaa formulapeliä, saatikka haastajaa Geoff Crammondin Grand Prix -sarjalle. Vastaavia yksinoikeuspyrkimyksiä on havaittu myös Electronic Artsin suunnalta.
Aikoinani pelasin PC:llä esimerkiksi Train Simulatoria ja IL2 Sturmovikiä, joissa pelkästään veturin tai koneen liikkeelle saanti vaatii enemmän harjoittelua kuin kokonainen moderni konsolipeli. En väitä, että olisin tuolloin HC-simulaatioita avosylin rakastanut, mutta niiden totaalinen näkymättömyys konsolimaailmassa johtaa ongelmiin. Seurausta voisi kutsua myös tylsistymiseksi.
Tiedättekös, peliala on sukeltamassa 10. kerroksesta pää edeltä lätäkköön. Eikä minua edes kiinnosta.
